Kiitos otsakkeesta Heidille. Kiitos inspiraation syntymisestä Ronjalle. Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille, jotka ovat identiteettinsä rakentamisvaiheessa joutuneet kärsimään huonosta ja epäoikeudenmukaisesta maikasta.

Pariin otteeseen joku mun brittiläisistä ystävistä on kertonut mulle että mä olen lähes fluent englannissa. Juuri tänään ystäväni Bella kertoi että mä osaan enemmän kuin mä itse uskonkaan. Se on hassua, koska vielä viime vuonna mä häpäisin itseni jokaisessa englannin kielisessä esitelmässä tärisemällä, sekoilemalla sanoissa, änkyttämällä, puhumalla äärimmäisen huonoa englantia ja unohtamalla sanaston ja kieliopin. Mua naurattaa kun mä kirjoitan tätä. Niin. Salaa mielessään varmasti jokainen mun luokkatoveri puisteli päätään, kun ne sai tietää että MÄ olen lähdössä Englantiin vaihtoon. En tuomitse.

Mulla ei ole koskaan ollut kielipäätä. Mä olen myös haaveilija, eikä mulla ole kärsivällisyyttä. Näillä eväillä kouluenglanti oli mulle kokemus itsessään. Kuudenteen luokkaan asti se sujui ihan hyvin, koska mun englannin maikka Riitta Vainio oli aivan uskomaton ihminen. Kiitos hänelle. Hän oli todella motivoiva. Riitta oli asunut Jenkeissä, hän pukeutui Halloweenina kurpitsaksi, ja laittoi meidät näyttelemään englannin kappaleita koko luokan edessä. Sitten mä menin yläasteelle. Siellä iski todellisuus. Opettaja piinasi mua vastaamaan vaikka intin etten tiennyt vastausta. (Se oli kaiken lisäksi vielä sitä vaihetta mun elämässä kun mä en uskaltanut puhua.) Myönnän että mun olisi pitänyt ahkerammin lukea sanastoa ja takoa grammaria päähän, mutta mä kirjoitin ennemmin tarinoita ja runoja, ja haaveilin.

Sitten mä menin lukioon. Maikka laittoi oppilaat arvojärjestykseen eikä kannustanut tai odottanut mitään niiltä huonoimmilta. Mä kuuluin alimpaan kastiin ja pian aloin myös käyttäytyä sen mukaan. Pulisin tunneilla, en tehnyt läksyjä... Opettaja nimesi mut ja mun kaverit torimummoiksi. Abivuonna saimme arvonalennuksen: vessapöytä. (Pöytä oli vessan vieressä, mutta nimi oli aika halventava minusta...) Kerran mä sain nelosen enkusta. Mä jouduin menee uusimaan sen. Korotin numeron vitoseen. Kaikki muut enkun numerot oli kutosia päättötodistuksessa. Mä en yhdenkään lukion englannin esitelmän aikana sanonut sanaakaan. Sälytin puhumisen muille koska koska ne oli ryhmätöitä.

Toisinsanoen mä jouduin ensimmäistä kertaa puhumaan englantia luokassa ammattikorkeakoulussa. Mitä tämä kertoo Suomen englannin opetuksen tasosta ja opettajista?

Mä en ole oppinut koulussa juuri mitään englannista. 19-vuotiaana mä aloin katsomaan tv-sarjoja ilman tekstityksiä. Kuullunymmärtämiseni taso kohosi nopeasti. Aloin myös lukemaan wikipedia-artikkeleita ja lehtien nettiversioita englanniksi. Myöhemmin myös kirjoja. 20-vuotiaana mä muutin opiskelija-asuntoon taloudellisista syistä. Se oli yksi elämäni parhaista pakotetuista ratkaisuista. Mun italialais-suomalaisen kämppiksen Sofien kautta mä tutustuin useisiin vaihtareihin, ja vietinkin vuoden 2012-2013 lähinnä englantia puhuen. 

Nyt mä olen 21-vuotias. Mä olen ollut vaihdossa englannissa kolme kuukautta. Ihmiset kehuu mun englannin kielen taitoa, ja mä palautin juuri 2000 sanan englannin kielisen esseen Harvard-viittauksineen kaikkineen, saatana! Mua ei pelota käyttää englantia vaikka teen välillä virheitä. Mä en ois uskonut että tämä päivä tulee koskaan tapahtumaan. Ja mä tiedän että mun lukion enkun maikka tukehtuis aamukahviinsa jos se tietäis että mä olen täällä.

Cheers!