Mä synnyin Suomessa suomalaisille vanhemmille. Mut kasvatettiin kunnioittamaan kaikkia kulttuureja. Kun mä olin lapsi piti mun äiti mulle intohimoisesti puheita natsisaksasta, koloniasaatiosta ja Amerikan intiaanien kulttuurien tuhoamisesta. Mut kasvatettiin ymmärtämään mitä pelko ja epäluulo tuovat tullessaan. Mitä ymmärtämättömyys ja oman itsensä muiden ylle asettaminen aiheuttaa.

Osittain mun avarakatseisuuteen pyrkimiseen on vaikuttanut mun isäni. Kun mä olin pieni mä luulin että mun tummahipiäinen isäni on afrikkalainen. Kun äiti tapasi mun isän ensi kertaa luuli hän miestä mongooliksi. Suomalaiset epäilevät isää usein romaniksi. Se on saanut kohdata kasvaessaan ennakkoluuloa ja 'manneherjoja'. Mustalaisvitsit ei naurata mua. Mua itseäni on luultu saamelaiseksi, venäläiseksi, italialaiseksi, osittain japanilaiseksi ja vaikka miksi muuksi. Harvoin suomalaiseksi. Mä en kuitenkaan tiedä mitä mein sukupuussa löytyy koska se on sukupolvien saatossa hautautunut salaisuus.

Mä olen kuitenkin ulkonäöstäni ja sukupuustani huolimatta suomalainen pikkukaupungin tyttö. Olen saanut huomata kuinka raskasta on olla niitä harvoja omalla kylällä jotka haluaa ymmärtää muita kulttuureja. Mä en kuitenkaan kohdannut kovin kirjavaa kattausta kulttuureista. Mä olin esimerkiksi 17-vuotias kun tapasin ensimmäistä kertaa juutalaisen tytön.

Englantiin muuttaminen on avartanut mun maailmankatsomusta. Tämä todella on kulttuurien sulatusuuni. Vaikka mä en ole koskaan suhtautunut ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon, ihonväriin tai tapaan, on todellisuus iskenyt mun kasvoille hyvässä ja pahassa. Olen huomannut että on eri asia lukea kirjasta millainen englantilainen luokkayhteiskunta on kuin nähdä se käytännössä. Tietenkin mä tulen aina lukemaan maailmaa siitä näkökulmasta, siitä kulttuurista jossa mä kasvoin. Mä en tule koskaan ymmärtämään Itä-Aasialaista varautuneisuutta samalla tavalla kuin mun Vietnamilainen kämppikseni Linh. Linh ei tule koskaan ymmärtämään suomalaista juroutta ja sanattomuutta kuten minä.

Mä olen tutustunut ruotsalaiseen poikaan joka on kasvannut Espanjassa. Se poika on täysin espanjalainen käytökseltään. Syntyperä vaikuttaa tietyissä tapauksissa, mutta ympäristö enemmän. Sitten on aina niitä jotka taistelee omaa kulttuuriaan vastaan. Mutta silloinkin ne tekee sen oman kulttuurinsa lähtökohdista. Mä olen tavannut intialaisen miehen jota odottaa järjestetty avioliitto kun se palaa kotimaahansa. Kun mä tajusin tämän mä järkytyin. Vaikka mä tiesin että tämmöinen on yleistä joissain kulttuureissa, mun oli vaikea uskoa että maneereiltaan niin länsimainen mies oli kasvanut niin hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä. 'Nyt on vuosi 2013.' Mä sanoin mielessäni. Länsimaissa on tapana ajatella että me olemme aina oikeassa ja kaikkien tulisi tehdä niin kuin me teemme. Olen aina kuitenkin yrittänyt sotia tätä ajattelutapaa vastaan ja koittanut nähdä asiat laajemmasta perspektiivistä. Mä olen käynytkin nyt sisäistä taistelua siitä onko järjestetty avioliitto oikein, hyvä ja relevanttia.

Kulttuurit on rikkaus. Voidaanko kuitenkin vetää jotain yleisiä linjauksia miten asiat kannattaa tehdä tai mikä on edullisin ratkaisu? Kävin keskustelua aiheesta ranskalaisen kämppikseni Alicen kanssa. Hän tuli siihen päätelmään että länsimaissa on kaikkein vapain kulttuuri. Varsinkin naisille. Rikkaat intialaiset miehet voivat tulla tänne nauttimaan hetken vapaudesta ennen kuin menevät naimisiin intialaisen tytön kanssa. Mutta voivatko ne tytöt tehdä saman? Tuleeko ne koskaan näkemään millaista elämä on jossain muualla? Miltä niistä tytöistä tuntuu mennä neitsyenä naimisiin miehen kanssa joka on saanut kokea vähän enemmän? Ja sittenkin, kyseenalaistaako kovin moni järjestettyä avioliittoa. Kyseenalaistaako kukaan koskaan omaa kulttuuriaan? Ja onko oman yhteisön paine liian raskas taakka kestettäväksi? Jos rahahanat menee kiinni jos et nai sitä tiettyä intialaista tyttöä niin kuinka moni halukas vastustamaan omaa sukuaan ja perhettään? Me länsimaalaiset tuomitaan muut kulttuurit liian helposti. Mutta ehkä joskus teemme sen oikeassa paikassa kun sä et voi mennä naimisiin rakkaudesta? Vai olenko mä nyt länsimaisen kulttuurin ikeessä ja kykenemätön näkemään kokonaiskuvaa?