Katsoin tämän videon. Jonkun kymmenen kertaa. Se herätti minussa monia tunteita. Se sai minut pohtimaan asioita. Se nostatti sentimentaaliset tunteet jopa pintaan. Se ehkä myös kasvatti hieman uskoani suomalaisten suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. Minusta on hienoa että monet ovat lähteneet tähän projektiin, varsinkin kun tietää että lokaa niskaan tulee. 

Aika moni on kommentoinut että eiväthän nämä ole suomalaisia. (Hieman asiattomampaan sävyyn yleensä.) Joku sanoi että neljän sukupolven jälkeen voidaan keskustella asiasta uudestaan? Onko tämä joku virallinen sääntö? En näe tässä logiikkaa, ja olen varma että jos joku ihminen joka arvottaa muut ihmiset ihonvärin tai uskonnon mukaan, löytää kyllä tämän neljänkin sukupolven jälkeenkin syitä miksi joku ei ole suomalainen.

Jos olen jotain oppinut lyhyen aikaa Englannissa asuessani, niin sen että syntyperä ei yksin kerro minkä maalainen joku on. Minulla on ystävä joka syntyi Norjassa. Hän puhuu täydellistä norjaa. Hän pukeutuu kuin norjalaiset. Hän on kasvanut norjalaisen kulttuurin ja norjalaisten ihmisten keskellä. Se että hänen vanhempansa ovat syntyneet jossain muualla on pikkuseikka. Se että hänen ihonsa on tummempi kuin keskiverto-norjalaisen ei tee hänestä vähemmän norjalaista. Esitän väitteen että ihminen on sen maalainen minkä kulttuurissa hän kasvaa. En kiellä ettei perheen kulttuuritausta tuo omaa sävyään henkilön persoonaan, mutta mielestäni yhteisön vaikutus yksilöön on suurempi kuin pelkän syntyperän ja perheen. 

Yllä oleva tapaus ei ole ainut. Tunnen Ruotsissa syntyneen pojan jolla on espanjalaiset elkeet. Tunnen monia ihmisiä joilla on esimerkiksi selkeästi aasialainen nimi. Ja joo, brittiaksentti. Silloin harvoin kun he käyvät vanhempiensa synnyinmaassa he eivät tunne kuuluvansa sinne. He eivät täysin ymmärrä sitä kulttuuria.  

Jos Suomi on ainut henkilö X:n tuntema kotimaa, kuinka voit mennä sanomaan ettei hän ole suomalainen, ettei hän kuulu sinne?

Ps. Harvoin kukaan jaksaa vinkua että Sofi Oksanen on itseasiassa syntyperältään virolainen. Ai mutta, hänhän on valkoinen. No sitten se on ihan ok!

Mutta!

Minä olen kääntänyt pelkoni vihaksi. Suojakeino numero uno. Kiitos.

Olen tavannut elämässäni ehkä kaksi tai kolme lääkäriä joista olen pitänyt. Se on aina ikävä yllätys. Tavata todella mukava ja asiansa osaava ihminen. On vaikea yrittää vihata sellaista. (Huom. jos olet siedettävä sukulainen tai ystävä ja lääkäri, en luultavasti vihaa sinua. Luultavasti...)  

Kuvan lähde: http://www.yorkshiredailyphoto.com/2012/03/public-place-photography.html

Kävin tänään lääkärissä. Olen käynyt pari kertaa aiemmin ja oli ehkä suurin pettymys saada kuulla että opiskelijoille lääkärissä käynti on ilmaista. Minä kun puoliksi luulin niin sniikisti välttyneeni maksuilta! Mutta asiaan. En voi sanoa että pidin tämänpäiväisestä lääkäristäni. En kokenut että meillä klikkasi. (Ei sillä että tämä olisi olennaista lääkärin ja potilaan suhteessa.) En kuitenkaan kyennyt vihaamaan häntä. Sama ilmiö jonka olen kokenut muidenkin brittilääkäreiden hoteissa. Brittilääkärit ovat (oman kokemukseni mukaan) mukavia. He hallitsevat smalltalkin. He ovat avuliaita ja tukevat sinua kaikissa valinnoissasi. Kuinka kukaan voi vihata sellaista? Ärsyttää oikein. 

Heissä on kuitenkin myös vikoja. He ovat (ainakin pinnallisesti) kiinnostuneita sinun elämästäsi ja kyselevät asioita. Eikö voitaisi vain istua tässä hiljaa kun sinä kaivat stetoskoopin esiin? En välittäisi muuten, mutta en pidä smalltalkista koska se ei ole oikeaa keskustelua jossa päästään asioiden ytimeen. En siksi viitsinyt sanoa että minusta Suomen sää on aivan ihana ja rakastan -20 asteen pakkasta. (Ei ironiaa.) Tai että en minä tiedä mikä minua kiinnostaa ja mitä teen 10 vuoden päästä. Sanoin vaan että joo ja että elämä on ihanaa. Tämä ei kuitenkaan ole syy vihata ketään. Smalltalk on hyvin yleinen tapa kommunikoida niille ihmisille jotka osaavat kommunikoida. Myönnettäköön se heille. 

Toinen vika on se että he katsovat sinua silmiin eivätkä tuijota koneen ruutua kun keskustelette. Hän pyytää anteeksi jos joutuu katsahtamaan sitä ruutua hieman pidemään naputellessaan jotain! He myös tulevat aivan liian lähelle. On ihan ok tulla lähelle kun tehdään tutkimuksia. Se on välttämätön paha. Mutta kun keskustemme pitäisin mielelläni turvavälin. En halua tietää mitä söit aamupalaksi. En halua tuota empaattista katsetta liian lähelle naamatauluani, kiitos! 

Toinen juttu lääkäreistä. Englantilaiset lääkärit myöntävät mielestäni liian helposti antibiootteja ja melkeinpä mitä tahansa lääkkeitä. Yrmynä suomalaisena olisi helppo mennä kertomaan, että elämä on paskaa ja tartten vitusti pillereitä. Menisi läpi, väittäisin. Toinen hassu juttu lääkkeistä on se että kaikki lääkärin määräämät lääkkeet maksavat saman verran. Tämä on ihan iloinen yllätys kun saat jotkut lääkkeet todella havlvalla, mutta sillon kun tietää että samat pillerit saisi Suomesta paljon halvemmalla niin ärsyttää. En muutenkaan ymmärrä tätä logiikkaa. Miten muka voidaan myydä vaikkapa antibiootit, mielialalääkkeet ja steroidit samalla hinnalla. Eihän siinä ole sitten mitään järkeä. Englanti, jaksat aina hämmentää.

Big Ben. Joo.

Oxford Street.

Yritin saada Alicen luistelemaan mun kanssa. Mut se ei ole koskaan luistellut! Eikä niillä ollut kaunareita niin hautasin haaveen. En yksinkertaisesti osaa käyttää hokkareita. Alice muutenkin luuli aluks että oon joku Kiira Korpi, kun kerroin et oon luistellu 5-vuotiaasta... nope!

'En tiedä mikä se on, mutta otan kuvan koska se näyttää kivalta.'

my love.

Jollain oli ollut kivaa? En ymmärrä kyllä miten tämä oli onnistunu, koska oli oikeasti korkea patsas. Tikkaat?

Nähtiin paljon punasia busseja.

Annoin punnan Suomen lipulle! Yleensä en haksahda näihin mutta tää oli niin mielikuvituksellinen katutaiteen teko että oli pakko. En ole myöskään isänmaallinen, pois se minusta.

Luulin tosiaan että vihaan Lontoota, koska viimeksi siellä käydessä en ihastunut kaupunkiin. Mutta nyt oli riittävän hyvää seuraa ja riittävän paljon sekoilua. Juuri oikea mix saada mut rakastumaan johonkin kaupunkiin. Lontoo, olit ihana. Nähdään vielä joskus.

Pariin otteeseen joku mun brittiläisistä ystävistä on kertonut mulle että mä olen lähes fluent englannissa. Juuri tänään ystäväni Bella kertoi että mä osaan enemmän kuin mä itse uskonkaan. Se on hassua, koska vielä viime vuonna mä häpäisin itseni jokaisessa englannin kielisessä esitelmässä tärisemällä, sekoilemalla sanoissa, änkyttämällä, puhumalla äärimmäisen huonoa englantia ja unohtamalla sanaston ja kieliopin. Mua naurattaa kun mä kirjoitan tätä. Niin. Salaa mielessään varmasti jokainen mun luokkatoveri puisteli päätään, kun ne sai tietää että MÄ olen lähdössä Englantiin vaihtoon. En tuomitse.

Mulla ei ole koskaan ollut kielipäätä. Mä olen myös haaveilija, eikä mulla ole kärsivällisyyttä. Näillä eväillä kouluenglanti oli mulle kokemus itsessään. Kuudenteen luokkaan asti se sujui ihan hyvin, koska mun englannin maikka Riitta Vainio oli aivan uskomaton ihminen. Kiitos hänelle. Hän oli todella motivoiva. Riitta oli asunut Jenkeissä, hän pukeutui Halloweenina kurpitsaksi, ja laittoi meidät näyttelemään englannin kappaleita koko luokan edessä. Sitten mä menin yläasteelle. Siellä iski todellisuus. Opettaja piinasi mua vastaamaan vaikka intin etten tiennyt vastausta. (Se oli kaiken lisäksi vielä sitä vaihetta mun elämässä kun mä en uskaltanut puhua.) Myönnän että mun olisi pitänyt ahkerammin lukea sanastoa ja takoa grammaria päähän, mutta mä kirjoitin ennemmin tarinoita ja runoja, ja haaveilin.

Sitten mä menin lukioon. Maikka laittoi oppilaat arvojärjestykseen eikä kannustanut tai odottanut mitään niiltä huonoimmilta. Mä kuuluin alimpaan kastiin ja pian aloin myös käyttäytyä sen mukaan. Pulisin tunneilla, en tehnyt läksyjä... Opettaja nimesi mut ja mun kaverit torimummoiksi. Abivuonna saimme arvonalennuksen: vessapöytä. (Pöytä oli vessan vieressä, mutta nimi oli aika halventava minusta...) Kerran mä sain nelosen enkusta. Mä jouduin menee uusimaan sen. Korotin numeron vitoseen. Kaikki muut enkun numerot oli kutosia päättötodistuksessa. Mä en yhdenkään lukion englannin esitelmän aikana sanonut sanaakaan. Sälytin puhumisen muille koska koska ne oli ryhmätöitä.

Toisinsanoen mä jouduin ensimmäistä kertaa puhumaan englantia luokassa ammattikorkeakoulussa. Mitä tämä kertoo Suomen englannin opetuksen tasosta ja opettajista?

Mä en ole oppinut koulussa juuri mitään englannista. 19-vuotiaana mä aloin katsomaan tv-sarjoja ilman tekstityksiä. Kuullunymmärtämiseni taso kohosi nopeasti. Aloin myös lukemaan wikipedia-artikkeleita ja lehtien nettiversioita englanniksi. Myöhemmin myös kirjoja. 20-vuotiaana mä muutin opiskelija-asuntoon taloudellisista syistä. Se oli yksi elämäni parhaista pakotetuista ratkaisuista. Mun italialais-suomalaisen kämppiksen Sofien kautta mä tutustuin useisiin vaihtareihin, ja vietinkin vuoden 2012-2013 lähinnä englantia puhuen. 

Nyt mä olen 21-vuotias. Mä olen ollut vaihdossa englannissa kolme kuukautta. Ihmiset kehuu mun englannin kielen taitoa, ja mä palautin juuri 2000 sanan englannin kielisen esseen Harvard-viittauksineen kaikkineen, saatana! Mua ei pelota käyttää englantia vaikka teen välillä virheitä. Mä en ois uskonut että tämä päivä tulee koskaan tapahtumaan. Ja mä tiedän että mun lukion enkun maikka tukehtuis aamukahviinsa jos se tietäis että mä olen täällä.

Cheers!

Aloittaakseni hyvin kuluneella ilmaisulla; "Rakkaalla lapsella on monta nimeä!" Olkaa hyvä. Mun nimi on Veera. Jos et sitä tiennyt niin nyt olen rikastuttanut sun elämää jälleen yhdellä ah, merkityksettömällä tiedon murenalla. Mä en ole koskaan jaksanut välittää miten mun nimi sanotaan. (Hepe voi kyllä väittää toisin... Mutta Vilma nyt on aivan eri asia kuin Veera, nih!) Mua kutsutaan täällä Veeraksi (harvoin), Vieraksi, Veraksi ja mun 'suosikki' Viiraksi. Mikä helvetin Viira, anteeks vaan? Viirasta tulee tasan mieleen HULLU. Otsakkeen mukaan, viiraaks sulla päässä? Joo, eihän ne intialaiset ja ruotsalaiset (Ja anteeks nyt vaan mut mistä lähtien ruotsalaiset ei oo osannu sanoa Veera?) osaa mun nimee lausuu, mutta sanokaa se millä tahansa muulla tavalla, mutta älkää sanoko Viira, pliis hei. Vilmakin käy tästä lähtien. Joo tiedän, mulla on fiksaatio mun nimestä.

Huomio joka yllätti

Katsoin tässä eräänä iltana unkarilaisen(!) ystäväni kanssa Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. Ystäväni lempielokuvat ovat Kaurismäen elokuvia, ja koska itse olen sivistänyt itseäni aivan liian vähän Suomi-filmeillä, olemme nyt pari Kaurismäen pätkää katsoneet. Ystäväni sanoi että elokuvat antavat hyvän kuvan Suomen ilmapiiristä. Ja hänellä on oikeus sanoa mielipiteensä, koska hän on asunut Suomessa. Kommentti sai minut tajuamaan kuinka erilaisella tavalla minä Suomessa kasvaneena näen Suomen. Mielestäni Kaurismäen hahmot ovat hyvin karrikoituja. Johon mies myöntyi.

Kysyin sitten (kun ystäväni oli selvinnyt pahimmasta Kaurismäki-masennuksestaan) että muistutanko minä noita ihmisiä Kaurismäen elokuvissa. Hän vastasi että osittain kyllä. Hän sanoi etten juurikaan puhu mitään turhaa. Puhun vain jos minulla on jotain sanottavaa. Silmäni laajentuivat varmaan lautasen kokoisiksi. Minä + pelkkää asiaa? Jokin tässä yhtälössä ei toimi. Kysyin asiaa myös läheiseltä ystävältäni, ranskalaiselta Alicelta. Hän sanoi että on samaa mieltä minusta. Ja koska nämä kaksi ihmistä ovat läheisimmät ystäväni täällä, ja pystyn olemaan oma itseni heidän seurassaan kyse ei ole mistään ujouden sanattomuudesta. Olen aivan oma itseni. Ei siis ole ihme että suomalaiset tuomitaan hirveän juroiksi, ujoiksi, hiljaisiksi ja vaikka miksi, kun muut kansat näkevät meidät aivan eri valossa kuin me näemme itsemme. Väittäisin nimittäin että Suomessa minua ei pidetä pelkkää asiaa puhuvana tyttönä. Kaikkea muuta. Englanti, löydät uusia puolia minusta!

Asiaa

Oikeastaan mun pitit ehdä postaus Halloweenista, johon petyin btw, mutta sitten kaikki menikin uusiksi kiitos viimeyön! Ja ehkä se Halloween-postaus tulee vielä ihan liian myöhässä. 

On vähän sanaton olo. Pitkälti koska kello on 09:28 aamulla enkä ole vielä mennyt nukkumaan. Päikkärit nukuin kuudesta ysiin illalla, ja sitten olikin jo kiire soittaa taksia, sillä osallistuin viime yönä Fanomenon Night of the Deadiin joka on osa Leeds International Film Festivalia. Takana on siis 11 tuntia elokuvateatterissa chillailua, 6 pasteijaa, 5 kokoillan elokuvaa, 5 lyhytelokuvaa, 1,5 litraa vichyä, 1 pussi viinikumeja, 1 kuppi maitokahvia ja 1 valtava keksi, jonka täysin tuntematon istuinnaapurini minulle anteliaasti lahjoitti!

Kännykkä. Juokseminen. Ei salamaa. Mutta joo. Hyde Park Picture House on vanha ja kaunis leffateatteri.

Ihan kui leffois!

Jonossa kaukana nurkan takana.

Leffoja oli sekä aivan kammottavia ilmestyksiä että todella hyviä. Lyhytelokuvat yllättivät erityisen positiivisesti! En ollut osannut odottaa näkeväni myös niitä sillä ohjelmalistaukseen oli ilmoitettu vain kokoillan pätkät. Erityisrakkauteni ansaitsivat Fist of Jesus: http://www.youtube.com/watch?v=GuKV2Z3eYTY&oref=http%3A%2F%2Fwww.youtube.com%2Fwatch%3Fv%3DGuKV2Z3eYTY&has_verified=1 sekä Cargo: http://www.youtube.com/watch?v=gryenlQKTbE Myös 100 Bloody Acresia ja Antisocialia suosittelisin kauhuelokuvien ystäville! They will outlive us allia en suosittele sitten kellekään. Aivan kammottava amatöörimäinen tapaus. Kuvaus, valo, näyttelijät, koko kokonaisuus oli hirveä.

Otin tosiaan taksin teatterille koska näytös alkoi vasta 22.00 (tai olisi pitänyt alkaa mutta Englannissa mikään ei toimi.) ja olisin joutunut menemään muuten Hyde Parkin läpi, joka on raiskaustilastojen kärjessä Englannin puistoja listattaessa. Myös viime sunnuntaina mies tapettiin tässä puistossa. Kävelin kuitenkin kotiin, koska kello oli jo melkein yhdeksän aamulla, ja oli pirun valosaa ja ihanan kirpsakkaa! Maailma tuntui niin kauniilta paikalta ja hetken taas kannatti olla elossa. Laulatti ja itketti kun oli niin ihanaa. Joo.

Mun naama elämäni kokemuksen jälkeen. Tämä oli paras yritykseni hymystä... Mutta tosiasiassa kokemus oli aivan uskomaton. Kannatti mennä vaikka illalla väsytti lähteä yhtään minnekään. Innostuin niin paljon että saatan muitakin festivaalien näytöksiä mennä tsekkailemaan.

Hyde Park. Rakkaus.

"Missä Suomi on?" Venäjän vieressä. Josta seuraa aina jatkokysymys: "Puhutko venäjää?" Miksi puhuisin? Eivät brititkään puhu ranskaa vaikka ovat naapureita.

"Onko Suomessa jääkarhuja?" En olisi uskonut että tätä joku tosissaan kysyisi. Jouduin repeämään spontaaniin nauruun. (Jota ihmiset eivät täällä aina tunnu ymmärtävän.)

"Saimaannorpat ovat melkein sama kuin pingviinit." Tällä ei nyt tarkoiteta että ne olisivat sama eläin. Vaan että ne ovat yhtä eksoottisia otuksia kuin pigviinit. Käytännössä asun siis Etelämantereella.

"Onko teillä sähköä?" Ei toki. Nokia ja Angry Birds kehitettiin hankaamalla kahta puunpalaa yhteen. Eikä meillä ole myöskään autoja. Tai vesijohtovettä. Ja tulin veneellä Suomesta Englantiin.

"Onko kaikki talot tehty puusta?" Häh?

"Onko siellä Suomessa McDonaldsia?" Missä ei ole McDonaldsia? "Kehittymättömimmissäkin" (Hitsi, olipas pitkä ja vaikea sana.) maissa on näitä pilvin pimein.

"Onko teillä tosiaan hirviä?" Ranskassa ei kuulemma ole hirviä joten ehkä tämä ei sitten olekaan niin itsestäänselvä asia kuin kuvittelin!

"Onko Suomessa AINA lunta?" Vain max. 5 kuukautta!

"Eikös Suomessa ole paljon juutalaisia?" Ei ole...

"Niin, eikö Suomi ole aika lähellä Lappia?" SUOMEN Lappi on pohjoissuomen osa... TYDYY.

"Ymmärtävätkö ruotsalaiset suomea?" Eivät. Mutta minä osaan sanoa 'Jag heter Veera och jag kan inte tala svenska. Förlåt."

"Onko Suomessa pastaa ja riisiä?" ....

"Myydäänkö Suomessa viiniä?" Välillä mä olen vain sanaton ihmisten tietämättömyydestä. Repeän nauruun ennen kuin tajuan että kysyjä oli aivan tosissaan. Ja kun vastaan jotain nenäkästä, ei suomalaista ironiaa aivan kaikki ihmiset välttämättä ymmärrä.

Sitä voisi kuvitella että Suomessa kuljetaan vielä hevosilla. Talvi kestää 9 kuukautta vuodesta. Peseydymme päivittäin avannossa ja metsästämme ruokamme keihäillä ja jalkajousilla. Kanit roikkuvat TUVAN katosta. Talot myös lämmitetään pelkästään puilla koska sähköä ei ole. Mutta miten minä sitten päädyin Englantiin, ja puhun englantia tai tiedän mikä on McDonalds ja.... Jotkut ovat aivan järkkyttyneitä siitä että voin käydä täysin järkeviä keskusteluja englanniksi! (Jos en jännitä. Jännitän vain jos suomalaisia on paikalla. En järin usein siis.)

Onko Suomi tosiaan vieläkin vuonna 2013 yhtä kuin talvisota, venäjän leikkikenttä, jääkarhut, alkukantaisuus, karvaisuus (kyllä joku sanoi minulle että suomalaisista tulee mieleen ikuinen talvi ja karvaiset ihmiset???? Tarkoittaako tämä että mä olen jotenkin tosi karvainen mitä?), turkistakit ja -lakit, sanaton jöröys ja outo etäisyys ihmisiin kaikkialla muualla paitsi tuossa ihmeellisessä saunassa, jossa kaikki ovat herran tähden alasti!!!

Mutta olenhan sentään 'eksoottinen suomalainen' ja minulla on 'seksikäs eurooppalainen aksentti'! Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Osittain mun avarakatseisuuteen pyrkimiseen on vaikuttanut mun isäni. Kun mä olin pieni mä luulin että mun tummahipiäinen isäni on afrikkalainen. Kun äiti tapasi mun isän ensi kertaa luuli hän miestä mongooliksi. Suomalaiset epäilevät isää usein romaniksi. Se on saanut kohdata kasvaessaan ennakkoluuloa ja 'manneherjoja'. Mustalaisvitsit ei naurata mua. Mua itseäni on luultu saamelaiseksi, venäläiseksi, italialaiseksi, osittain japanilaiseksi ja vaikka miksi muuksi. Harvoin suomalaiseksi. Mä en kuitenkaan tiedä mitä mein sukupuussa löytyy koska se on sukupolvien saatossa hautautunut salaisuus.

Mä olen kuitenkin ulkonäöstäni ja sukupuustani huolimatta suomalainen pikkukaupungin tyttö. Olen saanut huomata kuinka raskasta on olla niitä harvoja omalla kylällä jotka haluaa ymmärtää muita kulttuureja. Mä en kuitenkaan kohdannut kovin kirjavaa kattausta kulttuureista. Mä olin esimerkiksi 17-vuotias kun tapasin ensimmäistä kertaa juutalaisen tytön.

Englantiin muuttaminen on avartanut mun maailmankatsomusta. Tämä todella on kulttuurien sulatusuuni. Vaikka mä en ole koskaan suhtautunut ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon, ihonväriin tai tapaan, on todellisuus iskenyt mun kasvoille hyvässä ja pahassa. Olen huomannut että on eri asia lukea kirjasta millainen englantilainen luokkayhteiskunta on kuin nähdä se käytännössä. Tietenkin mä tulen aina lukemaan maailmaa siitä näkökulmasta, siitä kulttuurista jossa mä kasvoin. Mä en tule koskaan ymmärtämään Itä-Aasialaista varautuneisuutta samalla tavalla kuin mun Vietnamilainen kämppikseni Linh. Linh ei tule koskaan ymmärtämään suomalaista juroutta ja sanattomuutta kuten minä.

Mä olen tutustunut ruotsalaiseen poikaan joka on kasvannut Espanjassa. Se poika on täysin espanjalainen käytökseltään. Syntyperä vaikuttaa tietyissä tapauksissa, mutta ympäristö enemmän. Sitten on aina niitä jotka taistelee omaa kulttuuriaan vastaan. Mutta silloinkin ne tekee sen oman kulttuurinsa lähtökohdista. Mä olen tavannut intialaisen miehen jota odottaa järjestetty avioliitto kun se palaa kotimaahansa. Kun mä tajusin tämän mä järkytyin. Vaikka mä tiesin että tämmöinen on yleistä joissain kulttuureissa, mun oli vaikea uskoa että maneereiltaan niin länsimainen mies oli kasvanut niin hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä. 'Nyt on vuosi 2013.' Mä sanoin mielessäni. Länsimaissa on tapana ajatella että me olemme aina oikeassa ja kaikkien tulisi tehdä niin kuin me teemme. Olen aina kuitenkin yrittänyt sotia tätä ajattelutapaa vastaan ja koittanut nähdä asiat laajemmasta perspektiivistä. Mä olen käynytkin nyt sisäistä taistelua siitä onko järjestetty avioliitto oikein, hyvä ja relevanttia.

Kulttuurit on rikkaus. Voidaanko kuitenkin vetää jotain yleisiä linjauksia miten asiat kannattaa tehdä tai mikä on edullisin ratkaisu? Kävin keskustelua aiheesta ranskalaisen kämppikseni Alicen kanssa. Hän tuli siihen päätelmään että länsimaissa on kaikkein vapain kulttuuri. Varsinkin naisille. Rikkaat intialaiset miehet voivat tulla tänne nauttimaan hetken vapaudesta ennen kuin menevät naimisiin intialaisen tytön kanssa. Mutta voivatko ne tytöt tehdä saman? Tuleeko ne koskaan näkemään millaista elämä on jossain muualla? Miltä niistä tytöistä tuntuu mennä neitsyenä naimisiin miehen kanssa joka on saanut kokea vähän enemmän? Ja sittenkin, kyseenalaistaako kovin moni järjestettyä avioliittoa. Kyseenalaistaako kukaan koskaan omaa kulttuuriaan? Ja onko oman yhteisön paine liian raskas taakka kestettäväksi? Jos rahahanat menee kiinni jos et nai sitä tiettyä intialaista tyttöä niin kuinka moni halukas vastustamaan omaa sukuaan ja perhettään? Me länsimaalaiset tuomitaan muut kulttuurit liian helposti. Mutta ehkä joskus teemme sen oikeassa paikassa kun sä et voi mennä naimisiin rakkaudesta? Vai olenko mä nyt länsimaisen kulttuurin ikeessä ja kykenemätön näkemään kokonaiskuvaa?

Aloitin tänään blogin. Uuden blogin. Samasta aiheesta kuin ennenkin. Koska Vuodatus on perseestä ja on lukinnut 'darling vol 1:sen'. 'Miksi sitten teet taas blogisi vuodatukseen?' Koska kokeilin blogspottia ja totesin että se ärsytti vielä enemmän. Joten hyvä yleisö, vuodatus saakoon toisen mahdollisuuden.

Radiohiljaisuuteni aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Olen sairastanut 'freshers flu:n' jonka takia missasin sen viikon harvat luennot. Koska sosialisoitua kuitenkin piti, melkein tervehdyttyäni annoin taudille viikon jatkoaikaa. Jei! Eikö nuhassa voi muka mennä 5 asteen lämpötilassa ulos pelkässä halkiohameessa ja farkkutakissa? Minusta voi. Pystyin kuitenkin osallistumaan opetukseen, niin pahaksi jälkitauti ei äitynyt. Astmakiekkoa vain tupla-annos ja menoks!

Tiskiveden makuista troppia!

Vietnamilainen kämppikseni piti huolen minusta kun olin kipeänä. Hän haki kaurahiutaleita kaupasta ja lahjoitti kasan mandariineja potilaalle. Hän myös antoi minulle vietnamilaisia kuumelääkkeitä. Ihan vihoviimeinen kerta kun otan vastaan aasialaisia lääkkeitä! Eivät muuten olleet ihan tavallista paracetamolia vaan olin aivan helisemässä kun dextromethorpan (lyhyesti morffiinin sukulainen) iski. Kämppikseni ei kuitenkaan tarkoittanu pahaa enkä ole kertonut hänelle kuinka sekaisin menin.

Tästä kuvasta saa aika hyvän kuvan lasittuuneesta katseestani lääkkeiden oton jälkeen. Kyllä, piti mennä naapurin kotibileissä mennä vielä käymään! Vieressäni on ihana tyttö Miami Beachilta.

Olen tosiaan käynyt monissa huonoissa bileissä (ja ehkä muutamissa hyvissäkin) ja seuraavana aamuna (enimmäkseen) henkistä tuskaani lievittääkseni tehnyt ahkerasti kotitöitä, kokannut ja leiponut perinteistä suomalaista ruokaa.

Tällä hetkellä poden koti-ikävää. Varmaan niin sanotusti kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Koska olen kivisydän joka polttaa sillat takanaan, en yleensä tälläisiin naisten hömpötyksiin ryhdy. Nyt täytyy siis päässä olla jotain vikaa! Eilen tuli sitten koti-ikävän kunniaksi tehtyä ensimmäistä kertaa elämässäni aivan yksin korvapuusteja (Tai kanelikierteitä wikipedian mukaan. Olisi muka pitänyt kääntää ne toisin päin ja painaa lovi keskellä. Pah, sanon minä.) ja voisilmäpullia jotka ovat minun spesiaalini! Mikä ihmeen spesiaali? En nyt keksi muutakaan järkevää ilmaisua. Hoono suomi, olen pahoillani. Vähän olisi saanut olla enemmän sokeria ja kaardemummaa, mutta koska leivoin ilman minkäänlaista mittaa (Tietenkin desinmitta jäi ottamatta mukaan, eikä brittien oudoista mittakannuista ole paljoa iloa kun leipoo suomalaisella ohjeella pullaa.) ja jouduin itse kuorimaan kaardemumman palot ja pilkkomaan ja muusaamaan ne rouheeksi, niin mielestäni olen aika taikuri.  

Olen myös tehnyt perunasoselaatikkoa josta tuli todella hyvää. Äiti siellä kotosuomes osaa arvostaa tätä elettä terveisin Veera joka joskus joutui perunoita kuorimaan kun äiti lähti kauppaan. Puolentoista tunnin päästä oli vielä yli puoli pussia kuorimatta. Nyt kuorin nopealla tahdilla puolet perunoista kuuseen mutta eipähän mennyt kuin puoli tuntia!

Kokeilin myös ensimmäistä kertaa elämässäni maksalaatikon valmistusta. Se näytti oikealta, tuoksui oikealta ja olisi maistunut oikealta jos en olisi valinnut lampaan maksaa, joka on hyvin vahvan makuista. Liian vahvan. Yhtenä huonona aamuna tämä laatikko sitten jouti roskiin, vaikka olin vannonut Afrikan lapset mielessäni syöväni koko moskan.

Koulu maistuu. Olen nyt osallisena kahdessa asiakastyössä. Majorini on sound recordistin tehtävä eräässä projektissa. olen myös ryhmän ainut naishenkilö joka tuntuu hassulta naisvoittoisen kyamk-opiskelun jälkeen. Minorini on screenwriting kahden muun tytön ohella toisessa projektissa. Näitä varten osallistun käsikirjoittaminen ja äänen kursseille, jotka sekä opettavat että pikkuhiljaa ohjaavat joulun alla toteutettaviin asiakastöihin. Perjantaina äänitunnilla tuli sitten puheeksi näiden töiden budjetit. Leukani loksahti varmaan lattiaan asti kun tajusin että meillä on budjetti! Eikä nollabudjetti vaan meille oikeasti myönnetään rahaa tarpeen mukaan. Jotkut ryhmät ovat tekemässä pukudraamaa joten siihen voi luottaa budjetit ei ole tasoa 'sipsit ja kahvit koko porukalle.' Tai 'pöllitään koulun luottokortti kun mä kuitenkin lopetan pian opettamisen tässä lafkassa.'  Odotan siis aika innolla (ja pelolla) näitä proggiksia.  

Tämmöinen on myös tiedossa!